Sisällysluettelo

Tämän kirjoitukseni tarkoituksena on täydentää ja kommentoida Pirkko Kosken tutkimusta ”Kansallisteatteri ristipaineissa”. Pirkko Koski on käsitellyt puutteellisesti ensimmäisen vuoteni Kansallisteatterissa, näytäntövuoden 1973–1974, jolloin olin teatterissa johtajana, ja viimeisen vuoteni, kalenterivuoden 1992, jolloin oli erityistehtävissä.

Ennen virallisen pääjohtajakauteni alkamista Kansallisteatterissa sen ohjelmistossa oli kolme suunnittelemaani ensi-iltaa. Kun tiesin siirtyväni Kansallisteatteriin, sovin Jack Witikan kanssa hänen vieraillessaan Tampereella Esko Elstelän Tartuffe- ja Lintu sininen -ohjauksista sekä Vili Auvisen Tukkijoella-ohjauksesta Kansallisessa. Olin aikanaan sovittanut Seurasaaren kesäteatteriin Tukkijoella ensimmäisen painetun version pohjalta. Etsin ja sain Helsingin yliopiston kirjastosta lainaksi alkuperäisen tekstin. Teuvo Pakkalan Tukkijoella -näytelmästä oli tullut teattereihin muunneltuja versioita, joissa oli vanhan keskieurooppalaisen kansannäytelmäperinteen vaikutusta ja joissa ihmiset olivat puolihölmöläisiä. Vili Auvisen ohjaamaksi tuleva sovitus edellytti esittäjiltä liikunta- ja laulutaitoa. Tanssivaa ja laulavaa Annia, mökin tytärtä, Ritva Oksasta lukuun ottamatta ei jouduttu ottamaan vierailijoita.

Pääjohtajakauteni alkuvaiheessa ainoat Arvi Kivimaan suunnittelemat ensi-iltanäytelmät ohjaajia ja roolijakoja myöten olivat Arthur Schnitzlerin Yksinäinen tie Heinrich Schnitzlerin ja August Strindbergin Kuolemantanssi Edvin Laineen ohjaamina. Ainoastaan Kivimaan Pienelle näyttämölle suunnitteleman Kuolemantanssin ensi-illan siirsin Suurelle näyttämölle. Arvi Kivimaa oli luvannut ohjaustehtävän David Hamilton-Hanhilammelle. Vierailun toteutumiseen kului vuosia. Hanhilammelle sopivaa näytelmää oli vaikea löytää. Vain amerikkalaisen Eugene O’Neillin Keisari Jones oli teksti, jonka ohjaaja tunsi itselleen läheiseksi, kun näytelmää etsittiin. Tämä ohjaajavierailu oli ainoa taiteellinen ratkaisu, joka oli kaudellani Arvi Kivimaan peruja.

Olin suunnitellut kaiken oman ohjelmistoni ennen pääjohtajakauteni loppua 1.1.1992. Olin teatterin hallituksen päätöksellä hallituksen puheenjohtajan Matti L. Ahon aloitteesta vuoden 1992 teatterissa erityistehtävissä ja vastasin suunnittelemani ja sopimani ohjelmiston toteutuksesta esitysten valmistumiseen saakka.

Sovin Antti Einari Halosen kiinnityksestä ohjaajaksi 1.3.1992 alkaen ja Esko Salmisen kiinnityksestä näyttelijäksi 1.8.1992 alkaen. Vuonna 1992 Kansallisteatterin kokonaiskatsojamäärä oli 272 026 ja uuden teatterinjohtajan ohjelmiston osuus kokonaiskatsojamäärästä ennätti olla vasta 0,5 %. Vuoden 1992 korjauksista teatterin ravintolan Morkun keittiön uudelleenrakentaminen oli Maria-Liisa Nevalan aikaansaama, muut korjaukset olivat suunnittelemiani ja sopimiani.

Kun keskustelin Juri Ljubimovin kanssa hänen toisesta vierailustaan Kansallisteatterissa, hän toi esille kiinnostuksensa Bulgakovin Koiran sydämeen. Keskustelua jatkaessamme nousi esille venäläisistä klassikoista Ostrovski, jonka näytelmät Ljubimov tunsi perusteellisesti. Syntyi ajatus, että Ljubimov rakentaa näytelmäsovituksen Ostrovskin Metsän, Konnan muistiinpanojen, Ukonilman ja Juhlauni ennen puolista -teoksien pohjalle. Näytelmän nimenä piti olla alun perin Slaavilaista teetä, mutta teatterinjohtaja Nevala ei hyväksynyt nimeä, koska hänen mukaansa sana slaavilainen aiheuttaisi Suomessa kielteisiä mielleyhtymiä; sen vuoksi Ljubimov antoi teoksen nimeksi Komeljanttarit. Ljubimov olisi ollut valmis seuraavana työnään ohjaamaan Molièren Tartuffen, mutta teatterinjohtaja Maria-Liisa Nevala halusi luoda teatterille oman linjansa eikä rakentaa mitään edeltäjänsä ratkaisujen varaan.

Kun Robert Sturuan Rustaveli-teatteri Georgiasta vieraili v. 1989 Kuningas Learilla Kansallisteatterissa, keskustelin Sturuan kanssa ja kysyin häneltä, olisiko hän kiinnostunut ohjaamaan Kansallisteatterissa ja mahdollisesti jonkin Shakespearen komedian. Päädyimme Erehdysten komediaan, jonka ohjauksessa liike ja sana yhdistyivät yhdeksi ilmaukseksi. Vaikka Agatha Christien Murha maalaispappilassa oli juoneltaan kevyemmän, harmittomamman viihdeteatterin tasoa, näytelmän miljöö antoi aidon kuvan englantilaisesta keskiluokkaisesta elämänympäristöstä. Englantilaisen ohjaamana olisi syntynyt enemmän klisheemäinen kuva. Adam Hanuszkiewicz sai kaikista henkilöistä persoonalliset piirteet esille tarkastellessaan näytelmän maailmaa ulkopuolisena.

Arthur Millerin Syöksykierre oli pohjoismainen kantaesitys ja Lars Norénin Elämää pitempi yö suomalainen kantaesitys. Kumpikin teos edusti uutta merkittävää eurooppalaista dramatiikkaa. Ohjaajiksi tulivat Antti Einari Halonen ja Kurt Nuotio. Lars Norénin näytelmän päätehtävissä olivat Kyllikki Forssell ja Esko Salminen.

Kun näyttelijät eivät kannattaneet ensimmäisiä ehdotuksiani Ljudmila Razumovskajan Rakas Jelena -näytelmän ohjaajaksi ja pääosan esittäjäksi, pyysin ohjaajaksi Jotaarkka Pennasta, joka kiinnostui tehtävästä, ja pääosan esittäjäksi tuli Elli Castrén. Albert Camus’n edustama eurooppalainen teatterikulttuuri ei ollut Jotaarkka Pennaselle vierasta. Siksi oli aiheellista hänen jatkaa aloittamallaan tiellä. Camus’n Väärinkäsityksessä näyttelijät olivat vahvasti rooleissaan kiinni. Kun Jotaarkka Pennaselle oli luvattu ohjaajavierailujen sarja, Väärinkäsitys otettiin ohjelmistoon ohjaajaa ajatellen.

Pyrin löytämään sopivat monologinäytelmät Tiina Rinteelle ja Kyllikki Forssellille. Ratkaisuiksi löysin Hermann Brochin Piika Zerlinen kertomuksen ja William Lucen Karen Blixen -näytelmän Luciferin lapsi, joihin näyttelijät innostuivat ja ohjaajiksi sain Jukka Kajavan ja Lars G. Thelestamin. Maija Karhi ja Marita Nordberg toivoivat saavansa näytellä samassa näytelmässä ja heille löytyi näytelmäksi Magnus Nilssonin Hovimestarinkastiketta näkkileivällä. Näytelmän muihin rooleihin pyysin Pentti Siimestä ja Anna Hultinia ja ohjaajaksi Timo Ojalaa.

Ben Hechtin ja Charles MacArthurin Etusivun juttu otettiin ohjelmistoon ohjaaja Markus Packalénin aloitteesta.

Maria Jotunin Amerikan morsiamen ensi-ilta Kansallisteatterissa oli teoksen kirjailijan itsensä tekemän ns. lopullisen laitoksen kantaesitys. Arto af Hällströmin ihmiskuviin ei kuulunut vain realistisen arjen maailmassa liikkuva ihminen, vaan hän tunsi erilaisia hahmoja vakaasta arkielämän ahertajasta kevein askelin elämän polulla hyppelehtivään ihmiseen asti. Henkilöhahmot olivat voimakkaasti piirrettyjä. Näyttelijöiden oli annettu viedä lähes pilapiirrosmaiselle asteelle roolihenkilöidensä karakterisointia.

Yhteistyö Sakari Puurusen kanssa sujui hyvin Veijo Meren Sotamies Jokisen vihkilomassa: sovittiin roolijaosta, lavastuksesta ja oli keskusteltu useaan otteeseen, miten esitys toteutetaan. Vastasin kaikkien ohjelmistoon suunnittelemieni näytelmien toteutuksesta loppuun saakka, ja tämä oli myös virallisesti teatterin hallituksen kanssa sovittu. Maria-Liisa Nevalaa kiinnosti Sotamies Jokisen vihkiloman ohjaaminen, ja hän vaikuttikin vahvasti työn lopulliseen toteutumiseen. Myös ohjaaja Sakari Puurusta kiinnosti näytelmän harjoitusvaiheessa, miten teatterin uuden johtajan mielestä Veijo Meren teos tulisi tulkita. Maria-Liisa Nevala seurasi aktiivisesti harjoituksia. Suunnittelemastani ohjelmistosta vain Meren näytelmän toteuttamiseen Maria-Liisa Nevala osallistui. Kun Maria-Liisa Nevala jäi aikanaan eläkkeelle, myös hän vastasi oman ohjelmistonsa toteuttamisesta loppuun saakka.

Laura Jäntti tuli vierailevaksi ohjaajaksi näyttelijöiden toivomuksesta. Hän ehdotti ohjaustyökseen Edmond Rostandin Cyrano de Bergeracia ja esityspaikaksi Suurta näyttämöä. Ehdotin keskusteluissa Laura Jäntille Willensaunaa. Laura Jäntti hyväksyi perusteluni. Suurella näyttämöllä esityksestä olisi tullut helposti perinteinen klassikko, Willensaunassa runollisuus pääsee esille. Esityksestä tulee ihmisiä puhutteleva. Cyrano de Bergerac on ihminen, joka puhuu toisille ihmisille, ei patseeraileva julistaja, joka suurieleisesti lausuu ajatuksiaan. Willensaunassa syntyy yhteys katsojaan. Suomentajaksi pyysin Pekka Lintua. Laura Jäntti ja minä sovimme, että pääroolin esittää Esko Salminen, myöhemmin muusta roolijaosta ohjaaja keskusteli Maria-Liisa Nevalan kanssa.

Sovin Aino-Maija Tikkasen kanssa hänen runoillastaan Epätasaiset runot. Tunsin Aino-Maija Tikkasen työskentelytavan vuosien takaa; olinhan tutustunut häneen jo opiskeluaikoina. Petteri Salliselle olin luvannut, että hän saa tehdä yhden miehen oopperana Figaron häät omana produktionaan.

John Steinbeckin ja Frank Galatin Vihan hedelmien toteutus ohjaajana Kari Paukkunen oli suunniteltu loppuun asti kaudellani, mutta eläkkeelle jäätyäni esityspaikka siirrettiin intiimiltä pieneltä näyttämöltä suurelle näyttämölle.

Tamás Ascherin kolmanneksi ohjaustyöksi Kansallisteatteriin oli sovittu Molièren Oppineita naisia roolijakoa ja toteutuksen yksityiskohtia myöten, mutta tämä Molièren näytelmä ei kiinnostanut teatterin uutta johtajaa. Sain kuulla, että Maria-Liisa Nevala oli matkustanut Budapestiin ja kertonut ohjaaja Ascherille, ettei teatteri ole kiinnostunut Molièren Oppineista naisista. Tämän kuultuaan ohjaaja Ascher oli kertonut, että kun hänen vierailuohjauksestaan oli keskusteltu, hyvin vahvasti esillä oli ollut myös Witold Gombrowiczin Yvonne, Burgundin prinsessa. Tästä teoksesta ja sen toteuttamisesta teatterin dramaturgi ja minä olimme paljon keskustelleet ohjaaja Ascherin kanssa. Koska ohjaaja Ascher tunsi kahden aikaisemman vierailuohjauksensa perusteella hyvin Kansallisteatterin näyttelijäkunnan, hän saattoi yksin tehdä näytelmään lopullisen roolijaon. Tamás Ascherin Kansallisteatteriin ohjaamassa esityksessä Katja Salmisen Yvonne oli vammautunut hahmo. Myöhemmin Ascher ohjasi Gombrowiczin näytelmän Wienin Akademietheateriin pääosassa Anne Bennent. Ensi-ilta oli Wienissä joulukuussa 1994. Olimme keskustelleet Ascherin kanssa oman ensi-iltamme jälkeen, että Yvonnen hahmosta voisi tehdä varsin toisenlaisenkin tulkinnan, ja Ascher tekikin Wienin Yvonnestaan suurisilmäisen, erikoisen näköisen, mutta ei vammautuneen, vaan vain maailmalta sulkeutuneen, mikä muutti myös näytelmän henkilöiden välistä dynamiikkaa. Yhteistyö Tamás Ascherin kanssa jatkui vaimoni Terttu Savolan ollessa Svenska teaternin dramaturgisena neuvonantajana. Vaimoni ehdotuksesta Tamás Ascher ohjasi Molièren Ihmisvihaajan Svenska teaterniin. Myöhemmin ehdotimme Asko Sarkolalle, että hän kutsuisi Tamás Ascherin ohjaajaksi Helsingin Kaupunginteatteriin. Tapasimme Tamás Ascherin Budapestissa, ja hän kertoi olevansa valmis jatkamaan vierailuohjauksiaan Suomessa. Ascherin ja Asko Sarkolan yhteistyönä syntyi kolme estitystä Helsingin Kaupunginteatteriin: Ferenc Molnárin Liliom, Anton Tshehovin Ivanov ja Anton Tshehovin Vanja-eno. Ascher oli teatterinjohtajakaudellani tutustunut Kansallisteatterissa ohjaaja Declan Donnellaniin. Donnellanin ehdotuksesta Ascher oli ohjannut Vanja-enon Sydneyhin. Jelenana oli Cate Blanchett, ja Sydneyn esitys vieraili Washingtonissa ja New Yorkissa.

Jaan Krossin näytelmä Tohtori Karellin vaikea yö esitettiin Tallinnan Draamateatterissa 28. ja 29.3. sekä Tarton Vanemuine-teatterissa 30.3.1992. Pärnun Endla-teatteri esitti Peet Vallakin kirjoittaman ja Priit Pedajasin ohjaaman näytelmän Savipaja Willensaunassa 3. ja 4.11.1992.

Vaimoni Terttu Savola järjesti Maria Jotunin Amerikan morsiamen kaksi Amerikan vierailua ottamalla yhteyttä amerikansuomalaisten järjestöihin. Ensimmäinen vierailu suuntautui 27.7.–11.8.1994 Sudburyyn ja Sault Ste. Mariehin Kanadassa ja Detroitiin, Los Angelesiin ja San Diegoon Yhdysvalloissa. Toinen vierailu tehtiin tammikuussa 1995 Floridaan. Opetusministeriö, Suomen Kulttuurirahasto ja muutamat yritykset tukivat vierailua taloudellisesti. Kansallisteatteri ei osallistunut lainkaan kustannuksiin. Ainoastaan Kansallisteatterin esityksissä nähdyt vaatimattomat roolipuvut saatiin lainaksi, kun otimme niitä varten erikseen vakuutuksen.

Kun Jouko Turkka ohjasi Valheita, sovin hänen kanssaan kolmen ohjauksen sarjasta. Tämä oli ainoa taiteellinen ratkaisu, mikä jäi minulta perinnöksi seuraajalleni. En ollut enää lainkaan tekemisissä Presidentin dementian tekstin tai esityksen kanssa. Kolmas Turkan ohjaus Kansallisteatterissa ei koskaan toteutunut.

s. 17 ”Kansallisteatterin valokuvaaja Leena Klemelä”: Leena Klemelä valokuvasi Kansallisteatterille monia esityksiä, mutta hän ei ollut koskaan kiinnitettynä valokuvaajana Kansallisteatterissa aikanani. Kiinnitettynä valokuvaajana Leena Klemelä oli vasta Maria-Liisa Nevalan aikana. Kansallisteatterissa oli vuosien varrella monia merkittäviä ja nimekkäitä tuotantokohtaisia valokuvaajia. Heistä mainittakoon ehkä eniten kuvanneen Johnny Korkmanin lisäksi Kari Hakli, Caj Bremer, Douglas Sivén, Timo Palm, Mauri Helenius, Ensio Ilmonen ja Kari Hautala.

s. 39 ”Teatterisihteerinä oli ... Maria-Liisa Nevala, joka työskenteli Savolan kanssa dramaturgina.” Maria-Liisa Nevala (tuolloin Maria-Liisa Kunnas) oli kiinnitettynä Helsingin Kaupunginteatterin teatterisihteeriksi v. 1967–1969. Maria-Liisa Nevala ei kuitenkaan toiminut koskaan Helsingin Kaupunginteatterin dramaturgina, vaan teatterisihteerinä, jonka työnkuva on aivan eri. Kai Savola toimi Kaupunginteatterin dramaturgina v. 1965–1968. Savolan seuraaja dramaturgina oli Jyri Schreck.

s. 44 ”Vanha yövahti oli säilönyt pyörönäyttämön alle suuren määrän sanomalehtiä”. Kysymyksessä oli Kansallisteatterin vakinainen kuukausipalkkainen yövartija.

s. 52 ”Unkarilaisen László Martonin kaksi ohjausta 1970-luvulla...” László Marton ohjasi Kansallisteatterissa 1970-luvulla Molièren Vaimojen koulun, Gerhart Hauptmannin Ennen auringonlaskua ja William Shakespearen Mitta mitasta.

s. 104 ”Ulkomaiset ohjaajat valitsivat yleensä aikaisemmin tulkitsemansa näytelmän, useimmiten klassikon, ...” s. 182 ”... Anatoli Efros ja Lev Dodin Neuvostoliitosta. He valitsivat ohjattavikseen venäläisiä klassikoita, ...” Anatoli Efroksen ohjaajavierailun näytelmäksi tuli teatterinjohtajan toivomuksesta Anton Tshehovin Kirsikkapuisto. Kirsikkapuisto sopi Kansallisteatterin suurelle näyttämölle ja roolit pystyttiin miehittämään teatterin omalla henkilökunnalla. Olin nähnyt Anatoli Efroksen töitä Moskovassa. Halusimme venäläisen mestariohjaajan tulkitsevan Tshehovia Kansallisteatterin suurelle näyttämölle, jossa oli aikanaan nähty Eino Kaliman mieleenpainuneita Tshehov-ohjauksia. Lev Dodinin kanssa keskusteltiin muutamasta venäläisestä klassikosta, mutta yhteisymmärryksessä päädyttiin A. N. Ostrovskin Konkurssiin, jonka ohjaaja mainitsi yhtenä vaihtoehtona vierailunäytelmäkseen. Useimmissa ulkomaisten vierailevien ohjaajien näytelmävalinnoissa päädyttiin teatterinjohtajan ehdotukseen. Valittiin näytelmä, jonka vieraileva ohjaaja tunsi itselleen erityisen hyvin sopivaksi. Teatterin ohjelmistokokonaisuudessa oli klassiselle maailmankirjallisuudelle tarvetta. Joissakin tapauksissa vierailevalla ulkomaisella ohjaajalla oli useampiakin ehdotuksia lavastajaksi ja pukusuunnittelijaksi, kuten Anatoli Efroksella ja Juri Ljubimovilla.

s. 150 ”Kansallisteatteri esitti näytelmän (= Caligulan) esittämistä Suurella näyttämöllä.” Albert Camus’n Caligulan oikeaksi näyttämöksi itsestään selvänä oli Willensauna. Näyttelijä on Willensaunassa lähellä katsojaa ja pystyy suoraan katsojalle välittämään, mitä näytelmän henkilöt tuntevat. Syntyy kuva ihmisten taistelusta pahaa ja vääryyttä vastaan. Näyttelijät eivät saa olla välimatkan päässä, vaan heidän täytyy olla samassa tilassa katsojan kanssa. Jotaarkka Pennanen ja minä keskustelimme siitä, kuinka erilaiseksi esitys muodostuisi, jos se sijoitettaisiin Suurelle näyttämölle.

s. 156 ”Federico García Lorcan ja Sinclair Beilesin Veljeni Federico aloitti Willensaunassa näyttelijöiden omien esitysten sarjan syksyllä 1977...” s. 301 alaotsikko ”Näyttelijöiden aloitteita” s. 303 ”Syksyllä 1988 he (= Eeva-Kaarina Volanen, Ritva Ahonen ja Aino-Maija Tikkanen) valmistivat yhdessä runoillan Helvi Hämäläisen kokoelmasta Sukupolveni unta”. Molemmat olivat teatterin normaalia ohjelmistoa: teatteri hankki Sinclair Beilesin näytelmätekstin ja esitysoikeudet; teatteri neuvotteli Helvi Hämäläisen kanssa ja pyysi ohjaajaksi Sakari Puurusen.

s. 169 ”Teknisen ja toimiston henkilökunnan palkat määrittyivät työehtosopimuksen palkkaluokkien mukaisina.” Palkat saattoivat olla työehtosopimusten mukaisia palkkoja korkeampiakin. Esimerkkinä voin mainita, että kuiskaajien, järjestäjien ja tarpeistonhoitajien palkkoja pidimme Kansallisteatterissa heidän työmääräänsä nähden työehtosopimuksessa liian alhaisina. Heidän osaltaan teatteri määritteli heidän palkkansa huomattavasti korkeammiksi kuin työehtosopimus olisi edellyttänyt.

s. 181 ”Myös Nuotio oli keskustellut kiinnityksestä, mutta Savolan mukaan Eugen Terttula oli sitä vastaan...” Tiedon lähteeksi ilmoitetaan Kai Savolan päiväämätön kirje. Kirjoittaja on erehtynyt lähteestä. En ole koskaan joutunut tällaiseen kysymykseen vastaamaan. Kurt Nuotion käsitys on oikea: ”Hänellä oli ollut koko uransa ajan Terttulan tuki, ja kiinnitystä vastusti roolijakoon tyytymätön näyttelijä.” Eugen Terttula ei koskaan puuttunut toisille ohjaajille suunniteltuihin töihin eikä vastustanut ehdotuksiani taiteellisen henkilökunnan kiinnitysasioissa.

s. 257 ”...Katariina Lahti ... oli(vat) vakituinen vierailija...” Kun Kansallisteatteri oli halukas esittämään Ilpo Tuomarilan ”Yössä Gehennan” ja ”Exit” -näytelmät, kirjailija antoi esitysoikeudet sillä edellytyksellä, että kummankin teoksen ohjaajaksi tulisi Katariina Lahti. Katariina Lahti ei ohjannut Kai Savolan kaudella muita esityksiä kuin nämä kaksi. Katariina Lahti oli vakituisena vierailevana ohjaajana Maria-Liisa Nevalan toimiessa teatterinjohtajana.

s. 259 ”huhtikuun alussa 1992 aloitti työnsä uuden pääjohtaja Maria-Liisa Nevalan kauden dramaturgi Eva Buchwald.” Terttu Savolan seuraajaksi teatterin dramaturgina tuli 1.8.1992 alkaen Michael Baran, Eva Buchwald tuli puolestaan teatterin kirjalliseksi avustajaksi.

s. 260 ”Sen (=Wienerwaldin tarinoiden) lavastajana ja pukusuunnittelijana nähtiin unkarilaiset Zsolt Khell ja György Szakács.” Ödön von Horváthin Wienerwaldin tarinoiden lavastajana ja pukusuunnittelijana oli Gyula Pauer, Zsolt Khell lavasti ja György Szakács puvusti Nikolai Erdmanin Eläköön, itsemurhaajan! ja Witold Gombrowiczin Yvonne, Burgundin prinsessan.

s. 284 ”... esitystä (= John Murrellin Aurinko ja minä) ohjelmistoon toivoneet vanhat ystävykset Eeva-Kaarina Volanen ja Matti Ranin, ...” Eeva-Kaarina Volanen oli kiinnostunut tekemään John Murrellin Aurinko ja minä -näytelmän. Kansallisteatterissa Eeva-Kaarina Volanen esitti omaa Sarah Bernhardt -produktiotaan 37 kertaa.

s. 332 Teatterin hallituksen kokoonpano: Uuden osakeyhtiölain myötä teatterinjohtaja Kai Savola ei ollut vuodesta 1980 enää teatterin hallituksen äänivaltainen jäsen, vaan kuului siihen viran puolesta. Ilmaus ”viran puolesta” on oikeustieteen professori Matti Ylöstalon. Kansallisteatterin hallituksessa teknisen henkilökunnan edustajana neuvottelevana jäsenenä oli vuosina 1984–1989 tehostemestari Matti Silvantie ja vuodesta 1990 näyttämömestari Aimo Kantola.

s. 361 ”Tiina Rinne kirjoittaa Kansallisteatterin taidejaoksen antaneen näytelmästä ( = Edward Bond: Kesä) kielteisen arvion...” s. 365 ”...Kesä ... valittiin (näyttelijöiden) vastustuksesta huolimatta.” Ilmeisesti Pirkko Koskella ovat sekoittuneet Kansallisteatterin neuvottelukunnan taidejaos, jossa oli pääosin näyttelijöitä, ja teatterin hallituksen taidejaosto, jonka puheenjohtajana oli professori Maija Lehtonen. Edward Bondin Kesä otettiin ohjelmistoon professori Maija Lehtosen kielteisestä arviosta huolimatta.

Viime aikoina silmiini on osunut useampikin kirjoitus, joissa on käsitelty teatterinjohtaja-aikaani Suomen Kansallisteatterissa (1973-1992).

Teatterintutkimuksen seuran vuosikirjassa ”Näyttämö ja tutkimus” 8, ”Muisti, arkisto ja esitys” 12/2020, on ilmestynyt teatteritieteen dosentti Mikko-Olavi Seppälän arvostelu ”Kansallisteatteri Kai Savolan kaudella”, joka käsittelee Pirkko Kosken kirjoittamaa historiikkia teatterinjohtaja-ajaltani Kansallisteatterissa.
Kirja-arvostelunsa rinnalle Mikko-Olavi Seppälä on tuonut väitteitä, jotka eivät liity Pirkko Kosken teokseen.

Ensimmäinen väittämä: Yleisömäärillä mitattuna Kansallisteatteri oli menettänyt maan ykkösteatterin asemansa jo 1960-luvun lopulla Helsingin Kaupunginteatterille.
Ensimmäisinä työvuosinani Kansallisteatterissa 1973 - 1978 Helsingin Kaupunginteatterin saavuttamat katsojaluvut ylittivät Kansallisteatterin katsojamäärät. Seuraavina 14 vuotena 1979 – 1992 Kansallisteatterissa vuosittainen katsojamäärä ylitti Kaupunginteatterin katsojamäärän. Esitimme vain yhden musikaalin, pienimuotoisen Neil Simonin ja Marvin Hamlischin Laulumme soi. Jacques Offenbachin Pariisilaiselämää oli musiikillisesti erittäin vaativa operetti, jonka hyvin onnistunut toteutus edellytti esittäjiltään liikunnallista, musiikillista ja näyttelijäntyön huippuammattitaitoa.

Toinen väittämä: Kai Savolan osuus varsinaisesta taiteellisesta työstä rajoittui ohjelmistosuunnitteluun.
Olin nuorena näytellyt lukuisia rooleja ja tehnyt ennen Kansallisteatteriin tuloani viisi teatteriohjausta. Kansallisteatterissa omistauduin teatterin kokonaisvaltaiselle johtamiselle. Kun ohjaaja oli lukenut hänelle ohjattavaksi annetun näytelmän, keskustelimme, mitkä olivat tulkinnan tavoitteet. Annoin lavastajalle ja pukusuunnittelijalle suuntaviivat, mitä tulevalla esityksellä haluamme katsojille kertoa.
Pyysin, että he tulevat esittelemään minulle lavastus- ja pukuluonnoksensa. Seurasin näytelmien valmistumista ensi-iltaansa keskustelemalla ohjaajien kanssa ja käymällä harjoituksissa. Tapani Perttu toteaa muistelmissaan, että Kai Savola ohjasi ohjaajia vielä enemmän kuin näyttelijöitä. Kaikkien teatterissa työskentelevien näyttämömiehistä puvuston ompelijoihin tuli tuntea, että he olivat synnyttämässä teatteriesitystä, ja pidinkin runsaan 18 vuoden aikana noin tuhat työhönottohaastattelua.
Kaikki teatterin työ tapahtui samassa teatterimiljöössä, eikä lavastamon piirustuksia tilattu teatterirakennuksen ulkopuolelta ikään kuin Askon puusepäntehtaalta.

Kolmas väittämä: Teatterin sisäiset jännitteet, joita silloin tällöin selvitettiin julkisuudessa, jättivät avoimia kysymyksiä puhumattomuuden kulttuurista ja jäätyneistä konflikteista. Apulaisjohtaja, ohjaaja Jack Witikan vuonna 1980 tapahtuneen, ennenaikaisen eron syitä on aikaisemmin pohdiskellut Maria-Liisa Nevala Witikka-elämäkerrassa.
Kun minut kutsuttiin Kansallisteatterin pääjohtajaksi, kysyin teatterin hallintoneuvostolta, eikö Jack Witikka voisi seurata Arvi Kivimaata pääjohtajana; itse olisin valmis teatterin toiseksi johtajaksi. Hallintoneuvoston puheenjohtaja, ylipormestari Lauri Aho vastasi, että hallintoneuvosto ei harkitse tätä vaihtoehtoa.
Jack Witikkaa itseäänkään ei kiinnostanut teatterin pääjohtajan tehtävä, vaan teatterissa kirjailijoiden teosten näyttämölle tulkitseminen. Minulle ei ollut koskaan esitetty kahden johtajan hallintomallia, jossa olisimme olleet yhdessä vastuussa teatterin johtamisesta, myös taiteellisesta, toisin kuin on väitetty. Toimiessani Ylioppilasteatterissa hallinnollisena johtajana näyttelin Jack Witikan vierailuohjauksessa Arthur Adamovin Hyökkäyksessä pääroolin. Olin Kansallisteatterissa 50- ja 60-luvun vaihteessa Witikan ohjausassistenttina ja näyttelin pieniä rooleja. Witikka vieraili Tampereen Työväen Teatterissa teatterinjohtajakaudellani menestyksekkäästi Aleksis Kiven Karkureiden ohjaajana.
Omasta mielestäni työmme teatterissa sujui hyvän yhteistyön hengessä. Hänen vaimonsa näyttelijä Tea Ista olisi varmasti toivonut, että Jack Witikka olisi tullut Arvi Kivimaan seuraajaksi. Toisenlainen ratkaisu oli hänelle epäilemättä suuri pettymys. Tea Ista oli kuitenkin näyttelijänä tyytyväinen saamiinsa rooleihin. Vaikka hän onnistui hyvin Esko Elstelän ohjaamissa Lajos Marótin Viimeistä seuraava yö -näytelmässä (Giordano Brunona Antti Litja) ja Hugo von Hofmannsthalin Vaikeassa luonteessa sekä Matti Aron ohjaamassa Papin perheessä, hän suhtautui kielteisesti vahvoihin ohjaajiin, myös Lisbeth Landefortiin. Toisaalta Witikan ohjaukset eivät yltäneet teatterin muiden ohjaajien töiden tasolle. Teimme yhteisymmärryksessä päätökset Witikan ohjaustöistä, ja pyrkimyksenäni oli aina tarjota hänelle korkeatasoisia näytelmätekstejä. Jack Witikka oli rinnallani teatterin johtokunnan, neuvottelukunnan ja jokakesäisistä suurista teatterin kiinteistön uudisrakennus- ja korjaustöistä vastanneen toimikunnan jäsenenä.
Saavuttaessaan eläkeiän Jack Witikka jätti yllättäen hallituksen puheenjohtajalle eläkeanomuksen: en enää voinut keskustella asiasta hänen kanssaan. Kahtena free lancer -vuotenaan Jack Witikka ohjasi Tampereen Teatterissa Peter Shafferin Amadeuksen ja Helsingin Kaupunginteatterissa Arthur Millerin Näköala sillalta ja pääsi molemmissa hyvään tulokseen. Hän toimi sen jälkeen Helsingin Ruotsalaisessa teatterissa johtajana v. 1982 – 1987. Täyttäessään 70 vuotta hän kutsui minut ja vaimoni Terttu Savolan syntymäpäivilleen teatteriinsa ja esitteli minulle teatteriin rakennuttamiaan tekniikan ja puvuston tiloja, jotka oli toteutettu aiemmin Kansallisteatterissa tehtyjen ratkaisujen kaltaisesti. Svenska Teatern oli Witikalle sopivan kokoinen teatteri, ja hän onnistui hyvin sen johtajana.
Kerran hän tuli maininneeksi minulle, että hänen olisi pitänyt alun perin mennä ruotsinkielisen teatterin puolelle.

Neljäs väittämä: Kansallisteatterissa vaikutti Kai Savolan aikana myös kaksi vahvaa naista, pääsihteeri Ritva Heikkilä ja johtajan puoliso, dramaturgi Terttu Savola. Ritva Heikkilä itse ilmoitti toimineensa Kansallisteatterissa dramaturgina v:sta 1952, mutta häntä ei ollut koskaan nimitetty dramaturgiksi. Tämän vahvisti minulle johtokunnan jäsen professori Eino E. Suolahti. Teatterinjohtajakauteni alkuvaiheessa Ritva Heikkilä oli toimittajana muutamissa käsiohjelmissa. Kuten Pirkko Koski kirjoittaa, Ritva Heikkilän tehtävänä oli sen jälkeen teatterirakennuksen esitteleminen ryhmille. Arvi Kivimaa oli antanut Ritva Heikkilän ymmärtää, että Heikkilästä tulisi hänen seuraajansa. Kun hallintoneuvosto ei ollut ottanut ehdotusta käsiteltäväkseen, Kivimaa oli ehdottanut johtokunnalle Ritva Heikkilän nimittämistä hallinnolliseksi johtajaksi. Myös tämä ehdotus tuli hylätyksi. Myöhempi hallintoneuvoston puheenjohtaja, akateemikko Oiva Ketonen, kertoi tämän minulle. Nämä seikat selittivät Ritva Heikkilän katkeran suhtautumisen minuun, vaikka asiat oli käsitelty jo ennen minun kiinnittämistäni teatteriin. Vuosina 1981-1984 Ritva Heikkilä teki erilaisia kanteluja viranomaisille teatterin toiminnasta, mm. teatterin ravintolan alkoholimyynnistä, ja kantelut todettiin viranomaisten tutkimuksissa aiheettomiksi, sekä levitti lehdistöön kielteisiä artikkeleja teatterinjohtajasta, esimerkkinä Uudessa Suomessa julkaistut yleisönosastokirjoitukset, joista lehti myönsi, että heille kirjoittajiksi ilmoitettuja henkilöitä ei ollut olemassa. Teatterin toimintaa häirinnyt tilanne rauhoittui, kun keskusrikospoliisin käsialantutkija oli todennut nuoremman poikani saaman nimettömän kirjeen kirjoittajaksi Ritva Heikkilän. Teatterin hallitus kokoontui heti käsialantutkijan lausunnon saatuaan ja Ritva Heikkilä siirtyi välittömästi eläkkeelle. Samana keväänä vuonna 1984 Arvi Kivimaa kuoli. Hän ei ollut koskaan hyväksynyt minua seuraajakseen.

Viulunsoittaja katolla -musikaalin tulo Suomeen
Mikko-Olavi Seppälä on kertonut kirjassaan ”Suomalaisen työväenteatterin päättymätön historia” (Vastapaino 2020) puutteellisesti Sholom Aleichem – Joseph Stein – Jerry Bock: Viulunsoittaja katolla - musikaalin tulosta Suomeen. Toimiessani 1960-luvun alkupuolella Työväen Näyttämöiden Liiton toiminnanjohtajana ja luettuani ulkomaisista sanomalehdistä arvosteluja ja artikkeleita New Yorkissa kantaesityksensä saaneesta Viulunsoittaja katolla -musikaalista, kirjoitin Yhdysvaltoihin tuntemalleni tekijänoikeuksia valvovalle toimistolle saadakseni Suomen kantaesitysoikeudet. Sain hämmästyneen vastauksen: ainoastaan Israelissa oli oltu ennen Suomea kiinnostuneita musikaalin esittämisestä. Kirjeenvaihto kesti kuukausia, ennen kuin sain tekijät vakuuttumaan, että Suomessa olisi vanhan Venäjän naapuruudessa pohjaa näytelmän ymmärtämiselle. Tultuani vuonna 1965 Helsingin Kaupunginteatterin dramaturgiksi esitin Viulunsoittajaa ohjelmistoon ja ohjaajaksi Kurt Nuotiota, joka oli aiemmin ohjannut Työväen Näyttämöiden Liiton jäsennäyttämöillä. Nuotio kävi katsomassa musikaalin Broadwaylla ja toimi samalla pikakirjeen postiljonina. Viulunsoittajan sikäläinen lavastaja kävi katsomassa Helsingissä Euroopan kantaesityksen incognito ja saimme jälkeenpäin kuulla, että hän oli pitänyt esitystä sekä mielenkiintoisena että omintakeisena.

Muistelmat eivät ole aina luotettava lähde
Seuraajaani Maria-Liisa Nevala kertoo kirjassaan ”Mieleni talot; totta, tarua, ja tulkintaa“ (WSOY 2012), että teatterin hallituksen puheenjohtaja Matti L. Aho ja minä olisimme kumpikin ottaneet taholtamme häneen yhteyttä ja pyytäneet häntä pääjohtajaksi. Kun hallituksen puheenjohtajan ehdottama professori Tarmo Kunnas ei ollut tullut hallituksen jäsenen professori Maija Lehtosen vastustaessa valituksi teatterin pääjohtajaksi, esitin Matti L. Ahon painokkaasti minulta tiedustellessa ohjelmistosta vastuulliseksi pääjohtajaksi dosentti Seppo Zetterbergiä ja taiteelliseksi johtajaksi Maria-Liisa Nevalaa, mihin molemmat olivat suostuvaisia. Yllättäen Maria-Liisa Nevala soitti minulle ja kertoi Matti L. Ahon tarjonneen pääjohtajan paikkaa hänelle. Maria-Liisa Nevalan muistelmien mukaan nimityksen julkistamista aikaistettiin syksyllä 1991. Todellisuudessa Maria-Liisa Nevalan nimenomaisesta pyynnöstä päätöksestä tiedottaminen lykättiin keväästä 1991 syksyyn, koska tieto olisi hänen mukaansa otettu Helsingin yliopistossa kielteisesti vastaan, kun hän oli vasta astunut kotimaisen kirjallisuuden professorin virkaan.

Mitä tapahtui David Pownallin Mestariluokan ensi-illan kynnyksellä?
Juhani Suomi kertoo kirjassaan Kohti sinipunaa (Otava 2008), että ministeriöiden kansliapäälliköt olisivat peruneet tulonsa Kansallisteatterin Stalin-näytelmän Mestariluokan esitykseen. Asioiden kulku oli seuraava: Lähetystöneuvos Mironov oli ottanut yhteyttä opetus- ja ulkoministeriöihin. Minut kutsuttiin opetusministeriöön, ja kun ensi-iltapäivä oli sattumalta yya-sopimuksen solmimisen vuosipäivänä, minua vaadittiin siirtämään ensi-iltaa ja ilmoittamaan syyksi, että tarvittaisiin lisäharjoituksia. En suostunut tähän, mutta minut velvoitettiin kertomaan näyttelijöille ja ohjaajalle, että olisin itse huomannut yhteensattuman ja päättänyt siirtää siksi ensi-iltaa. Mestariluokkaa kävi katsomassa ensin Neuvostoliiton valtiollisen konserttitoimiston Goskonsertin pääjohtaja, sitten Venäjän kirjailijaliiton pääsihteeri. Pian tämän jälkeen saimme Neuvostoliiton kulttuuriministeriöltä sähkeen, jossa dramaturgi Terttu Savola ja minut toivotettiin sydämellisesti tervetulleiksi Moskovaan neuvottelemaan seuraavista teatterivierailuista. Ministeriöiden kansliapäälliköt kävivät yhdessä katsomassa Mestariluokkaa, ulkoministeriön valtiosihteeriä ja opetusministeriön kansliapäällikköä lukuun ottamatta.

Kai Savola

Esimerkkiteksti